Tapasin ihanan miehen. Ja sen jälkeen mitä tahansa voi tapahtua.

Minä muutin vieraalle paikkakunnalle tämän miehen vuoksi. Täällä ei ollut töitä, harrastuksia eikä ystäviä. Vain ihana mies.

Tänä kesänä aloin kehitellä itselleni kriisiä. Halusin saada ihanalta mieheltä lisää aikaa ja huomiota. Kun sain sitä, halusin sitä yksinoikeudella. En suvainnut esimerkiksi minkäänlaista muiden naisten vilkuilua.

Kun jokin ärsytti, kaava oli aina sama: En pitänyt jostain, mitä ihana mies teki. En sanonut mitään, olin vain hiljaa ja murjotin. Joskus vittuilin. Tulee ilta. Olen väsynyt ja edelleen hiljaa. Ihana mies tulee saman peiton alle ja kysyy, olenko kunnossa. Sitten itken. Hysteerisesti ja kauan. Ensin itken sitä, kuinka kurjaksi tuo ihana mies sai oloni. Sitten itken liikutuksesta, kun mies ottaa minut syliin ja sanoo "Minä rakastan sinua". Lopuksi itken, kun tajuan kellon olevan neljä aamuyöllä ja ihanan miehen yöunet jäävät taas takiani kolmeen tuntiin.

Itkin monena iltana viikossa. Itkin monena peräkkäisenä iltana.

Noin viikko sitten valvotin taas ihanaa miestäni kertomalla aamuyön tunneille asti, tällä kertaa rauhallisesti jutellen ilman itkua, miksi koin oloni niin kurjaksi ja yksinäiseksi. Vaikka sävy ei ollut syyttävä, sanat olivat. Silloinkin olin lopulta pahoillani, että jälleen yksi yö jäi nukkumatta.

Eilen illalla tuo ihana mies tuli nukkumaan viereeni. Makasimme käsivarret toistemme ympärillä ja tajusin, etten ollut itkenyt enää pitkään aikaan. Edelleen olen silloin tällöin mustasukkainen ja kateellinen, mutta en ole syyttänyt enkä itkenyt.

Olin onnellinen siinä maatessani ja sanoin sen ääneen. Hän sanoi pitävänsä siitä, kun minä nauran ja olen hyväntuulinen. Minäkin pidän itsestäni sellaisena. En koskaan halunnut olla sellainen kuin olin. Saada itkuraivareita ja syytellä kaikesta.

En vieläkään tiedä, miksi minusta tuli kesällä ihmishirviö. Johtuiko se ehkäisypillereiden hormoneista? Olinko oikeasti yksinäinen? Tekikö ihana mies jotain, mistä oikeasti kannatti loukkaantua? Olinko masentunut? Oliko minulla liikaa aikaa? Oliko murrosikäni liian helppo? Vai sekosinko vain?

Tämä on ensimmäinen kirjoitus ajatuksistani pitkään aikaan. Toivon, että onnen tunteeni säilyy, mutta koska itkuraivareillani on tapan yllättää, pelkään vähän, että ne palaavat.

Juuri nyt olen onnellinen.